Kalalle lähdössä Venla taas noudattaa useimmiten periaatetta "turha mennä merta edemmäs kalaan". Siksi hän kalastaakin pääasiassa kotikyliltä löytyvillä Kemijoen sivujoilla, kuten esimerkiksi Arajoella.

"En käy juurikaan vaikkapa Nuortilla, vaikkei se kaukana olekaan. Jonkin verran kävimme aikaisemmin mieheni kanssa Tenolla, mutta sekin on nyt jäänyt vähemmälle", kertoo Venla, joka sai ensimmäiset kalastuskokemuksensa jo pikkutyttönä mummolareissuilla, kun hän kävi mato-ongella papan kanssa Pohjanmaalla Kaskisissa.

Kalastus- ja perhonsidontaharrastuksensa Venla aloitti kuitenkin vasta 1990-luvun alussa, kun hän osallistui Kuusamon kansanopiston järjestämälle perhokalastuskurssille, jonka aikana muun muassa opeteltiin perhonsidontaa ja käytiin kalassa Kuusinkijoella.

"Siitä se perhoharrastus lähti ja eka perho oli varmaan Red Tag, minkä jälkeen alettiinkin sitoa Wonder Wing -pupia ja muuta hankalampaa. Erityisesti minulle jäi joka tapauksessa mieleen opettajana olleen Raimo Tuovilan ohje, että lohiperhoja sitoessa kannattaa pitää välillä kahvitaukoja. Sen jälkeen kävin pari kertaa Lauri Syrjäsen lohiperhokurssilla ja perhokalastuskurssilla Kairijoella", Venla muistelee ja mainitsee sitovansa perhoja lähinnä itselleen ja sukulaisille, mutta ei myyntiin, koska siihen eivät aika ja kärsivällisyys riitä.

"Vuotsossa asuessani pidin muutaman vuoden verran perhokerhoa koululaisille ja se oli mukavaa puuhaa. Kävimme jopa porukalla kalassa UK-puistossa Suomujoella", hän

jatkaa.

Venlan ura urheilukalastajana alkoi siis perhopainotteisesti ja on myös sellaisena jatkunut. Virvelillä kalastaminen onkin ollut hänelle ihan satunnaista, eikä hän ole edes varmaa siitä, onko hän koskaan saanut sillä edes ainuttakaan kalaa. Keväinen pilkkiminen taas on hänelle lähinnä auringonottoa.

"Perhonsidonta kiinnosti minua ensin, koska se on käsityötä ja perhojen kauniit värit ja materiaalit viehättävät silmää. Perhokalastus tuli sitten seuraavaksi, koska kalan pyydystäminen on jännää puuhaa, ja varsinkin kun se onnistuu omatekemällä vieheellä, onnistumisen ilo on ihan huipussaan", hän hehkuttaa.

Venla siis kalastaa pääasiassa perhokalastusvälineillä, jotka hänellä itsellään ovat hänen itsensä mukaan ihan sekameteliä. "En todellakaan ole kiinnostunut välineistä, vaikka toki tiedän sentään juuri ja juuri luokitukset. Vapanakin minulla on virvelimiehen joskus poikki heittämä lasikuitukeppi ja pari komposiittivapaa", naurahtaa Venla, jolle pintaperhokalastus on se kaikkein mieluisin tapa narrata kaloja, koska siinä otti näkyy komeasti.

Kalastaessaan hän käyttää ainoastaan itse sitomiaan perhoja ja viime vuosina siiman päässä on ollut yksi ja sama perho. "Se on poronkarvasiipinen, Klinkhämer-tyylinen pinturi, joka tuntuu toimivan aina, kun vaan kala on syönnillään", Venla vakuuttaa. Edes sen värillä tai koollakaan ei tunnu olevan väliä.

"Toki sidon sen suhteellisen pieniin 10-14 numeron koukkuihin. Sen olen huomannut, että jos teen perhot valmiiksi väkäsettömiin koukkuihin, joita kalastaessani yleensä käytän, kalat eivät meinaa tosin jäädä kiinni. Sen sijaan, jos itse painan väkäsen lyttyyn, kalat myös tarttuvat", lähinnä harjusta pyytävä Venla selvittää.

Kilpasitojan uransa Venla aloitti 1990-luvun alussa asuessaan Tampereella ja liityttyään Pirkanmaan Perhokalastajiin, jota hän yhä kilpailuissa edustaa. "Seura varusti sitten SM-sidontakisoihin naisjoukkueen, kun meitä oli silloin useita naisia ja tyttöjä mukana toiminnassa. Ekat kisani taisivat olla Kajaanissa ja olin heti paras naissitoja ja sain palkinnoksi hienon Finn Vise -sidontapenkin, joka on minulla edelleen", hän muistelee.

Myöhempää menestystään Venla kuvaa lähinnä keskinkertaiseksi. "Pari kertaa olen kuitenkin onnistunut aika hyvin. Paraisilla 2002 olin lohiperhosarjassa viides ja voitimme joukkuekultaa. Vuonna 2008 tuli sitten paras menestykseni, kun olin lohiperhosarjassa toinen ja olimme taas paras joukkue", Venla mainitsee.

Viime vuosina Venla on "joutunut" kilpailemaan lähinnä miesten kanssa ja miehiä vastaan, koska muita naisia ei kisoissa ole juurikaan näkynyt. "Jostain syystä naiset eivät vain ole kovin innokkaita kilpailemaan. Itselläni kai on jonkinlainen kilpailuvietti ja tykkään mitellä taitojani muiden kanssa. Sitä paitsi sidontakilpailut ovat kaikkiaan leppoisan mukavia tapahtumia, joissa tapaa muita samanhenkisiä ihmisiä, vaikka varsinaisen kisan aikana kiirettä pitääkin", kiittelee Venla, joka kertoo sitovansa määrällisesti melko vähän perhoja. Harjoittelun hän kuitenkin uskoo auttavan kisoihin valmistautumisessa.

"Sidon pikemminkin muutaman perhon silloin tällöin, mutta kuukausi, pari ennen kisoja rupean sitomaan enemmän ja erilaisia perhoja, joita on ollut esimerkiksi Perhokalastus-lehdessä", hän mainitsee.

Kuvaamataidon opettajan koulutuksen saanut ja Metsähallituksella graafisena suunnittelijana työskentelevä Venla pitää kalastusta mukavana ajanvietteenä, joka tarjoaa myös mahdollisuuden liikkua luonnossa. "Samalla voi ihailla esimerkiksi kesän edistymistä sekä kasveja, lintuja ja muita eläimiä jokivarressa. Lisäksi kala on hyvää kesäruokaa", hän luettelee.

Venla pitää perhokalastusta ja perhonsidontaa jänninä harrastuksina myös siksi, että niitä harrastavat kaikenikäiset ihmiset. Perholla onkiminen ei myöskään ole hänen mielestään vaikeaa. "Toki kärsivällisyyttä tarvitaan, sillä minullakin meni muutama vuosi ennen kuin kalaa alkoi tulla", Venla myöntää.

(on paitsi perhon, myös yhden Venlan ja hänen miehensä omistaman poron nimi)

Koukku: nro 10-14 väkäsetön pinturikoukku.

Pyrstö ja siipi: nippu hienoa poronkarvaa.

Kierre: ohut pyöreä hopea tai kulta.

Runko: duppinki tai jäniksen naamakarva, värillä ei väliä.

Laskuvarjohäkilä: kukonhäkilä, väri vapaa.

Eturunko: jokin tumma duppinki, ei välttämätön.

Pää: musta.

Sidontaohje: Pyrstö ja siipi sidotaan samasta karvanipusta, siipi sidotaan pystyyn ja sen tyveen tulee laskuvarjohäkilä. Kun perho on valmis, siipi leikataan poikki sopivan mittaiseksi.